tiistai 28. heinäkuuta 2015

Minustako lääkäri?

Mietin pitkään tämän postauksen julkaisemista, mutta rohkenin sitten julkaista, - eihän tämä blogi ole ollenkaan minunlaiseni, jollei täältä löydy hieman enempisanaisia postauksia. Näitä onneksi ilmestyy harvakseltaan, ja tämä on aihe, josta minulla riittää kirjoitettavaa!


Jos minulta kysyttäisiin, "miksi sinä haluat lääkäriksi?", en miettisi vastausta sekunttiakaan. Olen valmistellut vastausta mielessäni jo kauan, ja joka kerta vastatessani tunnen olevani yhä vain varmempi asiasta. Minä haluan lääkäriksi siksi, että rakastan ihmisten auttamista, rakastan uuden oppimista ja teoreettista opiskelua, sitä, että voin nähdä iloa parantumisesta ja antaa lohtua surussa. Pidän siitä, että minulla on vastuuta ja mahdollisuus kehittyä eteenpäin joka ikinen päivä. Rakastan sitä, että saan palkkiota työstäni, löydän uusia ihmisiä ja pääsen käyttämään aivojani. (uskon kovasti, että minulla on aivot, vaikkei siltä välillä tunnukaan)

"Mistä koko ideasi lähti?" Olisi luultavasti kysyjän seuraava kysymys. En tässäkään miettisi kauaa; osaan vastauksen ulkoa. Minä olen pienestä pitäen pitänyt ihmisten huolehtimisesta ja minusta oli hienoa leikkiä sitä, joka aina hoivasi kaikkia. Minusta oli hienoa kuunnella juttuja parantumisesta ja lääkärin töistä, - ja melkein palvoin kummejani, jotka ovat ammatiltaan lääkäreitä. (Nykyään osaan suhtautua jo järjellisesti) On osittain heidän ansiotaan, että jossain vaiheessa vain innostuin, ja nyt se on päämäräni. Jossain vaiheessa halusin opettajaksi, - sekin vain siksi, että halusin antaa läksyjä.

"Mitä teet, jos et pääse lääkikseen sisälle?" Kysyjä voisi kysyä hieman epäilevänä. Tämä kysymys on monen huulilla, sillä kaikki tietävät, kuinka pirullisen raskasta opiskelua lääkis on. Mutta, - vastaisin tähänkin. Minä en ole ihminen, joka romahtaa pienestä taikka ei jaksa enää yrittää uudelleen. Kun olen päättänyt jotain suurta, pidän yleensä päätökseni. Jos epäonnistun tavoitteessani, kohautan yleensä olkiani ja lähden kahta kovempaa yrittämään uudestaan. En ole ihminen, joka stressaa, joten yleensä hoidan asiat viileän rauhallisesti. Sekin on vain plussaa pääsykokeissani, - ja tottakai palava intoni alaa kohtaan. Ja viimeiseksi, olen vain liian positiivinen ihminen suremaan ei-pääsyäni. En ole vielä harkinnut, minne haluaisin hakea, mutta mielessäni kuvittelen itseni mihin tahansa kaupunkiin. Jos en pääsisi, muuttaisin silti johonkin kaupunkiin, menisin esimerkiksi töihin ja harrastaisin vuoden ajan kaikkea. Nollaisin lukiota pois. Voisin hiljalleen lukea pääsykokeisiin ja nähdä kaikkea, - se olisi elämää minulle. Oikeastaan aivan pirullisen mahtava seikkailu!


"Oletko miettinyt muita aloja?" Olenhan minä. Monta kertaa. Ja tiedän, että soveltuisin monelle alalle, mutta ainoa ala, joka minua lääkiksen lisäksi kiinnostaa, on näytteleminen ja ilmaisutaito. Mutta siinä on yksi kompastuskivi: haluaisin työskennellä sitten Amerikassa, mutta kotini on Suomessa; se tekisi minulle liian suuren kuilun. Toki minua kiinnostaa kirjankirjoittajan päiväleipä, mutta minulla on tarkoituksena jatkaa harrastustani ihan vain harrastuspohjalla, mutta ken tietää, ehkä jokin kaunis päivä voisin jopa kirjoittaa kirjan. Ja voihan sitä aina vähän repäistä.



"Oletko valmis opiskelemaan asian puolesta?" Kyllä olen. Minä tiedän, etten omista kympin arvoista matikkapäätä ja en muista fysiikan kaavoja, mutta olen silti yli yhdeksän oppilas. Tiedän, että joudun uusimaan paljon tenttejä, käyttämään lomiani opiskeluun, suorittamaan paljon asioita yksin ja turhautumaankin. Mutta vaikka minulla olisi kaikkea samalla päivällä ja illalla olisin täysin puhki, tietäisin, että rankka työni toisi tulosta vielä jonain päivänä. Ja uskon, että joudun kohtamaan asioita, joita on lääkisopiskeluissakaan pidä. Minulla ei ole heikkoja kohtia paljoakaan, mutta muutama harva, ja joudun kohtaamaan ne jossain vaiheessa.

"Pelkäätkö verta tai pudonneita suolia? Mielisairaita tai höpsähtäneitä?" En pelkää. Olen kohdannut kovin paljon erilaisia ihmisiä, ja kaikki mitä heille on käynyt, on täysin mahdollista käydä meille muillekin. Me olemme kaikki vain ihmisiä. Enkä minä en ole missään ikäni vaiheessa pelännyt vertakaan taikka pudonneita suolia, - mutta tiedän, että tulen olemaan vielä ruuminavauksessakin tuleman olemaan oksennuksen partaalla. En siksi, että pelkäisin, vaan siksi, että näen, kuinka jokin äskettäin elävä vain avataan lähes tunteetta. Olen osittain liian helläsydäminen! :D


"Minulla kai ei ole sitten sananvaraa tässä asiassa", olisi varmasti seuraava lause. Nyt vain opiskeluinnot kympille ja hakemaan puolen vuoden päästä toiseen asteeseen. Aikaahan tässä on rutkasti, mutta hyvähän se on jo etukäteen tietää, minne on itsensä laittamassakaan. Ja minä pidän tästä ideasta.